Ikuinen taistelu

Moikka taas!

Vuosi on jotenkin ihmeellä edennyt jo toukokuuhun ja pian koittaa jo kesä. Vuosi alkoi töissä, jatkui kahdella kuukaudella opiskellessa, ja menee vuoden loppuun jälleen töissä. Ehkä ne maisterin paperit sieltä joskus käteeni saan. Mutta se niistä kuulumisista. Tänään tulee taas hieman syvällisempää tekstiä, koska paljon pyörii taas omassa päässä.

Vertailu. Me kaikki teemme sitä, halusimme tai emme. Siinä on hyvää kuten huonoakin. Emme voisi varmaan olla olemassakaan, jos emme seuraisi muiden elämää ja vertaisi sitä omaamme. En ole asiantuntija tässä aiheessa, mutta varmasti siitä on ollut jotain hyötyä silloin muinoin. Ja jollain tasolla edelleenkin. Mutta tuntuu, että nykyään vertailun negatiiviset puolet korostuvat enemmän. Ja siitä puhun omasta kokemuksesta hieman tänään. Olen varmasti puhunut tästä samasta aiheesta aiemminkin, mutta kuten jo tämän tekstin otsikosta näkyy, tämä on minulle edelleen ongelma. Ja varmasti tulee sitä vielä kauan olemaan.

Kuten varmasti moni muu, myös minä vietin nuoren teini-ikäni vertailemalla itseäni muihin, ja ajattelin aina, että kaikilla muilla menee paremmin, muut ovat onnellisempia, minun pitäisi olla enemmän kuten muut. Kuten sanontakin käy, ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta omilleni muutettuani ja uuden itsenäisen elämän alettua nuo ajatukset hieman hälvenivät, ja keskityin vain luomaan tätä omaa elämää, jota nyt elän. Aina kuitenkin taustalla on pysynyt, vaikka onneksi hiljaisempana, tuo vertailun ikävä ääni, ja viime aikoina kun vuosia vaan tulee lisää, on tuo ääni alkanut puhua vähän kovempaa. Sitä yritän parhaani mukaan hiljentää, mutta aina se jostain kuuluu.

On se jotenkin kumma, miten ihan tahtomattaan vanhetessa alkaa vertailla itseään muihin jotenkin aiempaa enemmän. Tai minä ainakin, en tiedä voiko sitä yleistää. Sitä näkee, miten muut tuntuvat saavuttaneen niitä asioita, joita itsekin haluaa saavuttaa, itseä nopeammin. Ja koska he ovat näissä asioissa minua pidemmällä, he ovat taatusti minua onnellisempia. Minä en siten voi olla yhtä hyvä, onnellinen tai menestynyt elämässä. Sitä tulee kysyneeksi itseltään, että miksi minä en ole tuossa missä muut ovat? Olenko tehnyt jotain väärin, onko minussa jotain vikaa?

Vitsihän tässä on se, että olen jo sen verran viisastunut, että noita asioita kirjoittaessani nauran mielessäni omalle tyhmyydelleni. Kyllähän minä olen yhtä hyvä, onnellinen ja menestynyt kuin muutkin. Tiedän, että en ole tehnyt mitään väärin, minussa ei ole mitään vikaa. Menen tietoisesti omaa polkuani, seuraan omaa tarinaani ja sydäntäni. Mutta vaikka olen näin päättänyt tehdä, ja tiedän, miten hassuja huoleni ovat, ei se silti tarkoita, että kulkeminen tällä polulla olisi helppoa. Koska se ei ole. Ja tiedän, että näin on meillä kaikilla. Ei kukaan saavuta haluamiaan asioita helposti, vaikka se siltä ulkoa ehkä näyttäisi. Helppous on tässä kohtaa pelkkä illuusio, jota me kaikki kerromme jatkuvasti itsellemme.

Ei kukaan meistä saavuta samoja asioita samaan tahtiin tai samassa järjestyksessä. Useimmiten elämä kuljettaa ihan eri suuntaan kuin oli tarkoitus, ja heittää vastaan ties mitä haasteita. Parhaansa voi yrittää, mutta koskaan ei voi tietää mihin sitä lopulta päätyy. Tärkeää on vain pitää ne omat haaveet mielessä, pyrkiä niitä kohti, ja luottaa siihen, että kyllä ne vielä jonain päivänä toteutuvat. Ja ehkä ne kannattaa sanoa välillä ääneenkin eikä vain pitää pään sisällä. Sekä samalla muistaa ne asiat, jotka on jo saavuttanut, koska ne tuppaavat unohtumaan liian helposti. Niinpä minä aloitan ja kerron jo saavuttamani asiat ja haaveilemani asiat nyt ääneen.

Mitä olen jo saavuttanut?

Oman itsenäisen elämän.

Parhaat ystävät ympärille.

Yhden korkeakoulututkinnon, toinen työn alla.

Työpaikan, joka opettaa koko ajan lisää, jossa mukava porukka, ja jossa saan toivottavasti olla pidempäänkin.

Mitä haluan vielä saavuttaa?

Hankkia ainakin yhden oman kissan ja ehkä koiran.

Pois muuttaminen opiskelijakämpästä, joku päivä omaan (rivitalo)asuntoon.

Mies, jonka kanssa jakaa arki, ja oma perhe.

There. I said it. Siinä ne nyt ovat, mustaa valkoisella. Niitä kohti mennään. Ja pidetään ensimmäisen listan asiat tiukasti mielessä, koska yhtäkään niistä en voi ottaa itsestäänselvyytenä. Jokainen kohta niistäkin on nimenomaan saavutuksia, asioita, joista haaveilin nuorempana. Eli toisin sanoen voisin sanoa, että puolessavälissä ollaan. Not bad, if I say so myself. Miksi sitten jatkuvasti vertaan itseäni muihin ja ajattelen, että olen huonompi? No, koska sellainen on ihmisluonto ja varsinkin minun luontoni. Mutta aina kun tuo vertaileva ääni puhuu päässäni, tulee minun huutaa kovempaa takaisin, että olen jo puolessavälissä. Ja seuraavia kohti mennään koko ajan.

Onnea ja jaksamista teille muillekin omien haaveidenne toteuttamisessa! Muistetaan, että olemme kaikki mahtavia, haaveidemme arvoisia, ja että saavutamme vielä kaikki haaveemme.

Mahtavaa kevättä kaikille!

-Anna xx