Unelmista, tulevaisuudesta ja epätietoisuudesta

Viides vuoteni yliopistossa on alkamassa ja päässä pyörii enemmän ajatuksia tulevaisuudesta kuin juuri tästä hetkestä. Samaan aikaan mielessä on myös ajatuksia menneistä vuosista. Ja nyt yritän saada niistä tällä kirjoituksella jotain selkoa.

Mietin paljon tulevaisuutta. Omaa tulevaisuuttani. Mitä minä siltä haluan? Mistä unelmoin? Miten pääsen unelmiani kohti? Mitä minun pitää tehdä ensin?

Mutta ennen kaikkea…

Mitä minä teen sitten kun saan maisterin paperit käteeni? Mitä seuraavaksi? Mikä on seuraava askel?

Loppu alkaa häämöttää vähitellen. Siis yliopistoelämäni loppu. Vielä siihen on matkaa, mutta uhkaavasti se alkaa jo näkyä horisontissa. Ja tottakai odotan innolla sitä, kun vuosien työ tulee viimein päätökseen. Että voin sanoa olevani ihan oikeasti maisteri.

”Anna, 24 (tai 25 siinä vaiheessa), filosofian maisteri. Hauska tutustua!”

Kyllähän tuo väkisinkin kuulostaa upealta. Ei siitä mihinkään pääse.

Mutta…

Mitä seuraavaksi? Kun tietäisi. Ja minä niin kovasti haluaisin tietää.

Olen sitä tyyppiä pohjimmiltani, jonka täytyy aina tietää mihin olen menossa, mitä teen, missä. Olen oppinut luottamaan yhä paremmin siihen, että kyllä elämä kantaa ja ohjaa oikeaan suuntaan. Ja luotan siihen edelleen. En jaksa sitä pelätä, etten päätyisi juuri oikeaan paikkaan. Se, mitä pelkään on epätietoisuus.

Minulla on unelmia siitä, mitä haluan elämäni aikana saavuttaa. Mutta ne ovat pitkän aikavälin haaveita. Niillä ei ole kiire, koska tiedän niihin olevan matkaa. En vain tiedä, mistä tarkalleen unelmoin nyt, tai vähän päälle vuoden päästä kun saan maisterin paperit käteen.

Mikä on elämäni seuraavan luvun nimi? Voisiko joku muu kertoa sen minulle?

Koska minua pelottaa suuri tuntematon.

Se on pelko, josta en varmaan ikinä tule pääsemään eroon.

Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Pelko on sitä varten, että se ajaa meitä eteenpäin. Se antaa motivaation ottaa tilanne haltuun ja tehdä pelon kohteelle jotain. Siksi minä kirjoitan tätä tekstiä nyt. Koska pelkään. Koska en tiedä.

Minulla on unelmia. Toiveita siitä, mitä haluaisi isona tehdä. Ongelmana on vain se, että en ole niin hyvä niissä pienissä askelissa siinä unelman ja sen toteutumisen välillä. Tai ainakin koen niin. Esimerkkinä se, että yhtenä haaveenani on aina ollut kirjoittaa kirja. Ja olen muutamaan kertaan yrittänyt aloittaa, mutta se tyssää aina siihen, kun tiedän jo sitä aloittaessa, miten kirja päättyisi, mitä haluan tapahtuvan, mutta en tiedä miten pääsisin siihen. En tiedä mistä se johtuu, mitä se on, laiskuutta vai mitä.

Ja nyt huomaan olevani elämäni kanssa samassa tilanteessa. Että tiedän mihin haluan päätyä, mutta en tiedä mitä polkua pitkin minä pääsen sinne. Tiedän, että päädyn sinne lopulta, mutta en tiedä mitä minun pitäisi tehdä nyt. Enkä tiedä olenko tehnyt tarpeeksi tähän asti, että pääsisin siihen suuntaan mihin haluan. Olenko tehnyt oikeita vai vääriä päätöksiä? Mikä on oikea päätös kun pian on edessä seuraava iso sellainen? Ja mitä minun tulisi tehdä juuri nyt, jotta tuo tuleva päätös ei tuntuisi niin pelottavan isolta ja epämääräiseltä? Voinko helpottaa sitä jotenkin?

Lähestyn nyt vähitellen sitä vaihetta, joka meidän jokaisen on kohdattava jossain vaiheessa elämäämme. Ja se on pelottava. Tietysti on. Mutta kuten joku on joskus sanonut, jos se ei pelota, se ei ole sen arvoista. Minunkin pelkooni sisältyy jännitystä ja intoa, että vihdoin astuisin kunnolla oikeaan itsenäiseen elämään, jossa pääsen toteuttamaan haaveitani. Yliopistomaailman jättäminen taakse harmittaa jo nyt, mutta samaan aikaan vähitellen alkaa tuntua siltä, että olisin siihen valmis. Että olisin valmis nousemaan kotelostani kauniina perhosena sitten kun sen aika on. (Olipas stereotyyppinen metafora XD)

Ja enemmän kuin mihinkään muuhun, luotan itseeni. Olisin voinut mennä helpompaa reittiä, joka olisi minulle jo valmiiksi piirretty. Mutta en ole sellainen. En ole koskaan ollut. Olen aina mennyt ja tehnyt vähän erilailla kuin muut, ja se on johdattanut minut aina oikeaan paikkaan. Se ei silti tarkoita, ettenkö joskus haluaisi mieluummin sitä helpompaa reittiä, koska niin käy silloin kun eniten pelottaa. Oman reitin polkeminen on jännittävää ja juuri sitä mitä minä haluan tehdä, mutta se ei aina ole helppoa, sen myönnän. Mutta aina niiden epäilyksen äänien takana on se ääni, joka kertoo minulle, että olen tähän asti tehnyt oikein, joten miksi en tekisi oikein myös tulevaisuudessa. Tämä on minun tapani, minun reittini, minun elämäni.

Ja näin ajattelen nytkin, vaikka suoraan sanoen minua pelottaa jo nyt tuon suuren tuntemattoman kohtaaminen enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt ainoa, mitä voin tehdä on tehdä niitä pieniä valintoja, ottaa niitä pieniä askelia. Koska juuri ne vievät meitä eteenpäin, jopa ne pienimmät, sillä niistä tulee lopulta niitä isoimpia ja tärkeimpiä. Tämän tekstin kirjoittaminen on jo ensimmäinen askel.

Kyllä se elämä kantaa ja johdattaa. Siihen haluan uskoa nyt eniten. Ja uskonkin. Vaikka pelottaa.

-Anna xx